Paluu yöhön

Lakattuani ajamasta vakituiseksi työkseni taksia, jäi myös tämän blogin päivittely. Nyt kuitenkin jäätyäni ilman opiskelualani kesätöitä, joudun päivystämään auton ratissa, ehkä hieman omantahtoni vastaisesti. Ei sillä, etteikö työ olisi edelleenkin antoisaa, olin jo valmistautunut uuteen elämään. Vanhan elämä iski vasten kasvojani, työnantajani laittaessa minut ajamaan yövuoroa lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Satunnaisia öitä kuten jouluaattoa ja uuttavuotta olen ajanut, mutta ne eroavat perinteisestä yöelämästä niin rajusti, ettei niitä voi verrata yömiehen arjettomuuteen.

Sonisphere-festivaali oli innoittanut HTD:tä laittamaan kaikki ryhmät töihin yöksi, joka tuntuu aivan poskettomalta ajatukselta maanantai-yöksi, oli siellä festarit tai ei, sillä Madonnan keikka Jätkäsaaressa ei tuottanut juurikaan lisätyötä lukuunottamatta paria tuntia ennen ja jälkeen keikan. Aiemmista oli opittu laittamalla varsinaisia 22-06 yöryhmiä se perinteisempi kahdeksan kappaletta, muiden autojen ajaessa iltavuorotyyppisesti. Jo kuitenkin yhden aikaan yöllä kävi selväksi, ettei kaupungin tyhjentäminen onnistu ilman kaikkia autoja, koska joukkoliikennepuoli lopetti liikennöinnin normaalisti jo kahteen mennessä.

Aloitin päivystämisen Hesarin tolpalla Brakun kulmalla kymmenen aikaan. Ehkä olin vain psyykannut itseni siihen, ettei tästä yöstä voisi tulla mitään hyvää, ja varmaan saisin turpaanikin. Mietin pitkään niitä menneitä vuosia, kun ajoin mielelläni yövuoroja, oli töitä tai ei. Ymmärsin miten pitkälle olen itse tullut henkisesti niistä ajoista. Silloin olin halunnutkin poistua hetkeksi arjesta, olla irrallaan siitä elämästä mitä muut viettivät ja vain katsoa sivusta ihmisten elämän myötä ja vastoinkäymisiä. Virkistyspäivät sijouttuivat sunnuntain ja torstain välille, ja elin jossain aivan eri maailmassa kuin nykyään. Maailma johon en haluaisi enää palata. Jokainen minuutti ensimmäistä kyytiä odottaessa muistutti minua siitä pohjattomasta yksinäisyydestä, jonka varsinkin minä koin yötyössäni.

Puoltatuntia myöhemmin, kun kone kilahti Roskapankin merkistä, aloin jo nauramaan ääneen, että tämäpä oli tyypillistä. Kaverukset vietiin Lauttasaareen ja onneksi radiosta soi Metallicaa, koska toinen asiakkaista oli kovin pettynyt minun Sepulturan puutteeseen.

Kello oli vasta jonkin verran yli yksitoista, kun sain kyytiini yön ainoan haasteellisen asiakkaan. Rautatienkadun tolpalla hoippuva, pitkin katua kävelevä mies koputti ikkunaan ja jäi odottomaan. En tiedä mikä tämän funktion tarkoitus on, mutta kurottaessani avaamaan pelkäänjän paikan oven, kaatui hän kyytiin. Jokin hotelli piti etsiä. Hölmönä mietin hetken, että kannattaako tällaista lähteä edes ajamaan asiakkaan kannalta, kun keskustahan on täynnä hotelleita. Mutta se ei näyttänyt häntä huolettavan. Luottelin hotellien nimiä ja hän päätyi valitsemaan Cumuluksen Hakaniemestä. Perille päästyessä hänellä oli kuitenkin haasteita löytää minulle rahaa kyydin maksamiseen. En viitsinyt kysyä, että millä hän hotellin meinaa maksaa, jos ei löydy reilua kolmeatoista euroa. Kolikko kerrallaan sain kuitenkin summan ja toivotin illan jatkot. Saiko hän huoneen siitä hotellista, saati mistään muustakaan, johtuen humalansa tilasta taikka siitä, että käynnissä oli päivän mittaiset festivaalit, en tuskin saa koskaan tietää.

 Tämän välikohtauksen jälkeen huohahdin helpotuksesta, kun sain käydä kauniissa lähipitäjässä ja tappaa pitkää työvuoroa kohtuullisella korvauksella. Ajaessani takaisin Helsinkiin seurasin mielenkiinnolla Kalasataman tapahtumia datapäätteeltä. Milloin poliisi päästi ajamaan alueelle, milloin ei. Ilmeisesti 47 000 ihmisen purkaminen ei ollutkaan aivan loppuun asti suuniteltu.

Ilta rullasi menojaan ja olin tyytyväinen kertyneeseen saldoon. Yritin juoda kahvia aina kun se oli mahdollista, mutta se ei tuntunut piristävän minua. Kiireiset yövuorot tuleekin vetää pienessä kofeiiniöveripsykooseissa. Aamunsarastaessa ei voi olla enää varma onko ajanut yhden yön vai peräti kolme päivää putkeen, vaikka aikaa olisi kulunut korkeintaan se kymmenen tuntia. Yksi asia jäi mietityttämään, kuten niin usein joku jää yövuoroista, koska ihmisyys tuntuu näkyvän raadollisimmillaan yön pimeydessä taksin takapenkillä.

Kahden jälkeen yöllä Sörnäisistä tuli laskuhumalainen keski-ikäinen mies kyytiin. Hän kysyi, että uskaltaisinko ajaa keskustaan. Ihmettelin, että miksikäs en uskaltaisi. Sitten hän sanoi, että typylöitä voisi mennä etsimään. Kierettyämme hetken aikaan, aloin ymmärtämään minkälaisesta seuranhausta oli kyse. Sellainen seura löytyikin lähes välittömästi. Koko loppumatkan pohdin, että onko tässä jotain sellasta väärää mihin minun pitäisi puuttua vai ei. Vaikka mies tuntui olevan hyväkäytöksinen ja rehti, ja seuralainen hyväntuulinen, koin olevani jonkin tyyppinen väline rakenteeliseen väkivaltaan. En ole varautunut tällaiseen tilanteeseen. En tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla siitä ja saati onko se minun paikkani ottaa kantaa. Niin kauan kun en näe suoraa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, olen vain ohjannut autoa, tarkkaillen ihmisiä.

Vuosia sitten jo pohdin useinkin varsinkin keski-ikäisten miesten seuranhakua Helsingin yöelämässä. Mikä se pohjaton yksinäisyys, sielun tyhjyys on, kun naisen saamisesta pikkutunneilla tulee lähes pakkomielle. Yksin kotiin menosta tuleekin haaste, koska siellä pitää ilmeisemmin kohdata, jos ei vaimoa niin vähintään oma itsensä. Suomalaisen miehen heikko itsetunto, joka vaatii täyttyäkseen naisen, jotta mies voi hetken saada vallan tunteensa.

Järvenpään kiertueen jälkeen päätin, etten enää aja keskustaan, vaan jään odottamaan aamuherääjien liikkeitä. Käytyäni pariin otteeseen lentokentällä ajoin auton talliin ja kävelin auringon nousussa kotiin, jossa kämppikseni keittelikin kahvia ja oli lähdössä töihin.

Ire Works

Keski-ikää lähestyvä pubiruusu kysyy minulta, onko minua koskaan jätetty pahasti. En noteeraa kysymystä, koska luulen, että hän esittää kysymyksen kaverilleen. Kaverinsa toteaa, että taksikuskia ei varmaan kiinosta hänen kyselynsä. Nainen toistaa kysymyksenä ja totean vain lakonisesti, että ei minulla ole oikein tuohon mitään sanottavaa. Kerran olen vaan seurustellut tai olikohan se edes seurustelusuhde ja kuka sen päätti ja miten. Se on tosin aivan toinen tarina.

Naiset jäävät Hämeentielle ennen Sörnäisiä ajettuaan sinne jopa Ravintola Oivasta Porthaninkadulta. Toinen väittää kiven kovaan matkalla, että mikään paikka ei ole auki, vaikka kello on vasta puoli yhdeksän. Toinen päättää sitten hakea olutta Siwasta "aamuakin varten".

Nämä arkiyövuorot ovat taas tätä. Mikään ei liiku missään paitsi sitten tällaiset jotka ovat jo siinä kunnossa, etteivät jaksa 300 metriä kävellä kotiin. No jokainen keikka ajetaan. Ainakin näinä päivinä.

Rakkauden kesä 2010 on tuottanut taas takapenkille lähes joka yö pariskuntia, jotka ovat niin rakastuneita, että eivät pysty pitämään käsiään erossa toisistaan. Sentään lyhyen tilataksiurani kaltaisia suihinotto-operaatioita ei sentään ole uskallettu. Jännä kuinka taksi koetaan niin yksityiseksi tilassa, että siellä saatetaan täysin estotta puhua tulevista petihommista (tosin kuiskutellen ja luullen, että en kuule) ja sitten jatkuvaa kiehnäämistä ja pussailua. Jonain päivänä selvitän jonkun asiakkaan työpaikan ja tuon sinne mahdollisen tyttöystäväni ja aloitan esi-leikin siinä paikassa.

Eräs pari oli tosin kovin kiltisti ja juttelivat vain mukavia, vaikka selvä oli, että mitä perillä odottaa. Tosin naisella soi puhelin jonka jälkeen mies hiljeni. Olin varma, että linjalla oli joko naisen nykyinen tai entinen poikaystävä ja siksi mies yrittää esittää ettei ole paikalla. Tosin jossain vaiheessa nainen sitten sanoi puheimeen kenen kanssa oli liikkeellä, josta mies hermostui hieman. Sitten puhelimeen tuotiin joku toinen ja nainen naureskeli. Paljastui, että kyseessä oli naisen veli, joka oli lähettänyt autossa olevalle miehelle terveiset: "älä unohda, että sullakin on sisko". Sain hyvät tipit kerrankin.

Täytyy kummastella kerrasta toiseen miksi suomalainen suhtautuu niin erikoisesti taksiliikenteeseen. Miksi autossa ei käyttäydytä kuin muissa liikennevälineissä tai julkisella paikalla tai miksi kuljettajalta vaaditaan jotain mitä ei keneltäkään muulta palvelualan ammattilaiselta vaadittaisi. Viime yönä kyytiini tuli pari tyttöä, jokta menivät Vallilaan. Perillä ollessa toinen ojensi Electroninsa, joka sitten putosi kädestäni kuljettajan penkin väliin. Kaivaessani korttia, toinen tytöistä tokaisi, että antaisin alennusta, koska tässä kestää näin kauan. Luulin, että se oli vitsi. Mutta sitten, kun maksutapahtuma oli suoritettu totesi maksaja nyrpeänä, että en antanut alennusta. Totesin vaan, että en antanut. Sitten he lähtivät ärsyynteneenä. Meinasin kysyä, että kun ostat sitä vihreätä Kenttiäs Ärrältä ja myyjä pudottaa korttisi jonnekin lattialle, pyydätkö silloinkin alennusta.

Kai sitten ihmiset kokevat tämän ajelun niin kalliiksi, että tuntuisi kivalta saada aina alennusta, kun kuskit harvemmin oikeasti tekevät virheitä tai ajavat äärimmäisen huonoja reittejä.

Yksi pariskunta tuli Vaasankadulta kyytiin toissa viikonloppuna ja mies halusi sitten keskustella kanssani kuljettajan ammatista ja muusta ja nainen oli sen sijaan varma koko matkan, että kusetan, koska taksikuskit ajavat aina kiertotietä. Kysyin, että onko tässä nyt ajettu kiertotietä. Nainen totesi sitten, että ei hän tiedä mutta varmasti ajan. Mies sitten käski naisen olla hiljaa ja antaa toisen tehdä töitä rauhassa. Tosin miehen vinkki minulle olikin sitten vain, että "älä ota manneja kyytiin". Yritin siinä sitten politikoida sanomalla, että harvoin romaneja on ollut kyydissä ja aina käyttäytyneet mallikaasti ja antaneet tippiäkin mutta mieli ei muuttunut.

Nyt sitten kuuntelen Dillinger Escape Plania, koska ei ole vaaraakaan, että kukaan tulisi kyytiin näin hiljaisena yönä.

Katumankeli

En ole juurikaan ajanut yövuoroja tänä vuonna, joten ne hurjat ja koskettavat tarinat suomalaisen ihmisen edesottamuksista jäävät vähille. Sen sijaan voinkin näin kesäaamuna keskittyä mielipuuhaani eli muiden haukkumiseen.

Pelkään, että jonain päivänä ajan pyöräilijän yli ja en toivu siitä koskaan. Tuskin syy on edes minun siinä tilanteessa mutta ikävää sellainen olisi. Kysynkin nyt minkä ihmeen takia helsinkiläinen pyöräilijä ei osaa liikennesääntöjä? Entä eikö heillä ole sitä vähääkään itsesuojelu vaistoa. Ilman kypärää, sodan aikaisella ruosteläjällä 30 km/h mäkeä alas risteykseen katsomatta ajava ihminen ei juurikaan eroa siitä miehestä, joka juhannuksena ampui itseään päähän vahingossa. Erotellaan tässä nyt kokemuksia mutta a) missä liikennesääntöjen tuntemus b) tilanteet, joissa pyöräilijä on kyllä oikeassa mutta on ihan autoilijan reagointikyvystä kiini, ettei tule ruumiita.

Helsinkiläiset pyöräilijät ovat yleensäkin jotenkin oman arvon tuntevia ja aina katsovat kieroon autoilijoita, jotka tuhoavat tätä rakasta palloa. Olkoon niin mutta ketä se perseily sitten auttaa. Minäkin paskiainen taksinkuljettaja, varmaan pervo ja asennevammainen idiootti olin pysähtynyt Radiokadulle päästääkseni asiakkaan ulos. Minuuttia myöhemmin olin juuri lähdössä, kun takaa tuli naispyöräilijä, ilman kypärää tietenkin, ja yritti jostain syystä ajaa oikealta puoleltani ohi. No sehän ei onnistunut, koska olin pysähtynyt mahdollisimman lähelle pysäköityjä autoja, jotten tukkisi koko katua. No naishenkilö sitten pysähtyi keulani kohdalle ja alkoi huitomaan ja huutamaan jotain. Minkähän takia se oli nyt minun vikani, jos ei ollut silmiä päässä ja ajoi umpikujaan? Tiesiköhän rouva, että ajaessaan ajoradalla koskee häntä tieliikennelaki ja kohteet kadulla ohitetaan pääsääntöisesti vasemmalta, eikä tunkemalla oikealta puolelta.

Suurin vaara on sen sijaan pyöräilijöiden törkeä piittaamattomuus punaisista valoista. Ajoin niin ikään viime viikolla yhden pyörälähetin perässä Hämeentiellä ja hän ajoi härskisti Viidennen linjan risteyksestä eteenpäin aina Lintulahdenkadun yli punaisia päin jokaisten valojen kohdalla. No tällä kertaa autoja ei tullut mutta jonain päivänä se helposti napsahtaa. Yhtä vaarallista on melkeinpä ymmärtämättömyys väistämisvelvollisuudesta. Vajaa tunti sitten ajoin Tehtaankatua kohti telakkaa ja Laivurinkadun risteyksessä tuli pyöräilijä vasemmalta suoraan eteeni. Lännesttä päin tulleet autot olivat oikeaoppisesti pysähtyneet, koska tyttö tuli heihin nähden oikealta mutta tytön olisi pitänyt äistää minua, koska tulin hänestä katsoen okealta. No jarrut pohjaan siinä piti lyödä ja tyttö jatko matkaa tietämättä tapahtuneesta.

Myönnän, että nuorempana tein aivan samoja juttuja, koska uskoin aina ehtiväni joka raosta ja välistä mutta nyt, kun ajaa työkseen päivittäin olen huomannut, että se oli typerää, vaarallista ja turhaa kiusaa muille.

Tasapuolisuuden nimissä pitää kyllä muistaa erään ystäväni onnettomuutta viime kesältä. Hän ajoi mäkeä alas risteykseen ja kääntyvän auton kuljettajat teki sen yhden kahdesta pahasta virheestä. Toinen on tietty se, että kun viereisellä kaistalla auto pysähtyy suojatien eteen ajetaan täysiä läpi. Tämä kuljeetaja ei kääntyessään katsonu olan yli tuleeko pyöräilijää ja matka katkesi sitten siihen. Ystäväni oppi käyttämään kypärää tilanteen jälkeen. Saikohan korvauksia kärsimyksistä. En tiedä mutta olkaapa hyvät ihmiset varovaisia, mitä välinettä käytättekään. Niin älkää juosko bussin takaa kadulle.

Taksapäätös 2010

Kyllä, suosikkikirjoittajanne tekee paluun päätteen äärelle. Kesähelteet ja tyhjä kaupunki avaavat mahdollisimman muutaman ajatuksen esittämiseen.

Ihmiset tulevat esittämään taas kerran kysymyksen taksinhintojen noususta. Itselleni asia tuli täysin yllätyksenä. HTA:n lehteä lukeneenakaan en ollut kuullut hintojen tarkastamisesta. Luinkohan sen siitä Metro-lehdestä, kun harrastin raitiovaunua vajaa kuukausi sitten.

Reilut puolitoista vuotta kestänyt kuljettajan urani on tuottanut jo kaksi taksapäätöstä. Päivän lähtömaksu on noussut 30c ja yön peräti 60c. Vanhaa kilometri taksaa en enää muista mutta siinäkin on ollut nousua. Nyt tosin osui alv:n nosto prosentilla samaan hetkeen. Yrittäjä ei tietenkään alvista saa itselleen mitään mutta kuluttajan kustannukset nousevat entisestään.

Kustannukset ovat tietenkin kovat ja kuskin palkkakaan ei ole kummoinen näinä vaikeina aikoina mutta molemmat taksankorotukset ovat tulleet huonoihin aikoihin. Viime kesänä olisi pitänyt olla nostamatta. Kysyntä oli selvästi laskemassa ja ihmiset sijoittivat vähät rahansa johonkin muuhun kuin taksilla ajamiseen. Vanha taso olisi pitänyt pitää ainakin toistaiseksi. Vaikka korotukset on todellisuudessa ovat vain muutamia prosentteja, tuo se väistämässä tarkalle asiakkaalle pohdittavaa.

Taksihan ei ole suomessa kallis, jos vertaa yleiseen hintatasoon. Tietenkin lähes minimipalkkaiselle tällainen ylellisyys on harvinaista mutta se johtuukin palkkojen huonosta ostovoimasta. Jos vuokran maksuun menee ensin kolmannes käteen jääneestä palkasta ja vielä kehtaa syödä ja miettiä säästävänsä rahaa, niin ei siitä paljon jää taksilla hurjasteluun.

Kate on pientä ja kustannukset suuria. Autot maksaa, dieselin hinta nousee jatkuvasti ja meidän oloissa ja taksikäytössä auto kuluu paljon enemmän ja vaatii huoltoja. Kysellään, että miksi ajetaan kalliilla autoilla. Siksi, että ne kestävät paremmin ja onhan se työkalu, jossa kuljettajan pitäisi siinä viihtyä. Kysytään, miksi autoa pitää vaihtaa niin usein. Siksi, että 300 000 kilometriä Bemarin tai Mersun lasissa jättää jo sellaisia jälkiä, että uusi auto on järkevämpi, kuin jatkuva korjaaminen.

En tiedä millä systeemillä TJP:n maksitaksit pyörivät, jos meinavat ajaa halvemmalla. Joku siinä mättää. Autotkin ovat uusia Sprinttereitä, jotka maksavat jotain 100 000 euron paikkeilla. Kyllä sitä monta vuotta maksetaan nykyisilläkin taksoilla. Ellei sitten jokainen kuljettaja ole jotenkin yritysvastuullinen. Enpä tiedä.

Kauanko suomalainen taksi pysyy vielä laadukkaana ja luotettavana? Aika näyttää.

"Paina sitä kaasua, pelle!"

Viimeiset pari kuukautta on ollut pinna turhan kireänä liikenteessä. Eikä se johdu pelkästään pikkujoulukauden ärsyttävistä asiakkaista, mikä onkin jo aivan toinen tarina. Kyseessä on suomalainen liikennekäyttäytyminen, jota yleensä puolustellaan vain sillä, että Etelä-Euroopassa taikka Intiassa on pahempaa. No se ei minua hirveästi lohduta, kun joudun päivittäin katsomaan näitä urpoja, jotka syyttävät vielä kaikenlisäks kaikesta ammattikuskeja eli takseja.

Liikennevaloista lähteminen tuntuu olevan maailman nopeimmalle kansalle todella hankalaa. Ensin on hirveä kiire, vaihdellaan kaistoja ja valitaan valmiiksi lyhin jono, jotta voidaan sitten kiilata kaikki viiden metrin jälkeen. No punaiseksi valo vaihtuikin. Ratkaisuja on ruuhkassa kaksi. Yleensä vedetään härkisti punaisia päin ainoastaa jäädäkseen keskelle risteystä, koska edessä ollut jono ei liikkunatkaan. Muuten sitten jäädään valoihin. Joskus jarrutetaan varmudeksi, vaikka ei olla vielä keltaista nähty ja sitten, kun se syttyy painetaan kaasua ja vedetään punaisia päin. No onhan toki näitä, jotka myös jäävät sitten valoihin. Tuntuu, että puolet kuskeista yrittää leikkiä ekotehokasta autoa ja varmaan vetävät vapaan päälle ja sammuttavat moottorin, koska niin mahdottomalta se lähtö välillä tuntuu. Kun valo on vihreä, laitetaan vaihde sisään ja katsotaan ihan varmuudeksi vielä ympärille, kunnes uskalletaan nostaa kytkintä. Ruuhka-ajossa tämä tarkoittaa, että tietyistä liikennevaloista pääsee läpi ehkä kolme autoa. No sitten siitä vierestä lähdetän vähän hätäisemmin ja eikö sitten suututa. Juppi ei perkele minua ohita Sitten turbopassatit ja nelivetoaudit kurvaa pitkin Helsinginkatua ja vedetään kahden kaistan yli, kun halutaankin Vauhtitielle.

Näin talvikeleillä olen seurannut innolla milloin ajan jonkun idiootin kylkeen. Päivittäin on näitä, jotka tulevat parkkipaikoilta taikka huoltoasemilta tai haluavat kääntyä vasemmalle. Mielestäni, jos minä joudun jarruttamaan normaalinopeudella niin silloin toinen teki virhearvionnin. Vielä en ole viittiny vetää päälle, kun siinä menee sitten työt. Minkä helvetin takia sitä pitää vääntää johonkin väliin etenkin, jos minun takaani ei tule autoa. Näillä keleillä, kun se auto ei kihdy niin hyvin, eikä minun jarruni toimi. Tänään viimeksi kuorma-auto veteli ylläri käännökseen suoraan edestä. Vilkkuakin oli näytetty ehkä kilometri sitten viimeksi.

Mikä siinä vilkun käytössä on niin vaikeata? Tuntuu, että vähääkään hienommassa autossa se on aina pannassa. Mikä siinä niin hävettää. Ennen näitä kolmen välähdyksen automaatioita kuskit yleensä sentään väläyttivät sitä vaihtaessa kaistaa moottoritiellä, jota ei yleensä huomannut, koska näköjään yrittettiin tehdä jotain ennätystä vilkun nopeudella. Parhaimmillaan tunnuttiin menevän millisekunneissa ja suoraan puskuriin kiinni vauhtia 130km/h. Liikennettä sujuvoittais huomattavasti, jos muut tiellä liikkuvat tietäisi mitä muut tekevät. Kiertoliittymät ovat myös hyvä esimerkki tästä. Miksi ei voi näyttää vilkkua, kun siitä poistuu? Sitten on edelleen näitä sankareit, jotka eivät osaa niitä sääntöjä ja kiertävät vilkku vasemmalle ympyrää. Luulisi, että tämä osattaisiin jo tehdä.

Sitten niitä ajovaloja ei tajuta käyttää välillä edes pimeällä. Laki on kuitenkin mikä on ja se ei ole millään tavalla turha. Auton nyt vaan näkee niin paljon helpommin, kun ajovalot on päällä. Sitten on näitä, jotka ajavat sumuvalot päällä ympäri päivää tai öisin. Ainoa syy täytyy olla se, että auto näyttää jotenkin coolimmalta. Väärin asennettuna ne häikäisevät lähes yhtä pahasti kuin pitkät valot, joita osataan joskus pitää päällä kilometri tolkulla taajamassakin.

Opetelkaa tai menkää bussilla. Tai vielä parempi. Kävelkää.