Paluu yöhön

Lakattuani ajamasta vakituiseksi työkseni taksia, jäi myös tämän blogin päivittely. Nyt kuitenkin jäätyäni ilman opiskelualani kesätöitä, joudun päivystämään auton ratissa, ehkä hieman omantahtoni vastaisesti. Ei sillä, etteikö työ olisi edelleenkin antoisaa, olin jo valmistautunut uuteen elämään. Vanhan elämä iski vasten kasvojani, työnantajani laittaessa minut ajamaan yövuoroa lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Satunnaisia öitä kuten jouluaattoa ja uuttavuotta olen ajanut, mutta ne eroavat perinteisestä yöelämästä niin rajusti, ettei niitä voi verrata yömiehen arjettomuuteen.

Sonisphere-festivaali oli innoittanut HTD:tä laittamaan kaikki ryhmät töihin yöksi, joka tuntuu aivan poskettomalta ajatukselta maanantai-yöksi, oli siellä festarit tai ei, sillä Madonnan keikka Jätkäsaaressa ei tuottanut juurikaan lisätyötä lukuunottamatta paria tuntia ennen ja jälkeen keikan. Aiemmista oli opittu laittamalla varsinaisia 22-06 yöryhmiä se perinteisempi kahdeksan kappaletta, muiden autojen ajaessa iltavuorotyyppisesti. Jo kuitenkin yhden aikaan yöllä kävi selväksi, ettei kaupungin tyhjentäminen onnistu ilman kaikkia autoja, koska joukkoliikennepuoli lopetti liikennöinnin normaalisti jo kahteen mennessä.

Aloitin päivystämisen Hesarin tolpalla Brakun kulmalla kymmenen aikaan. Ehkä olin vain psyykannut itseni siihen, ettei tästä yöstä voisi tulla mitään hyvää, ja varmaan saisin turpaanikin. Mietin pitkään niitä menneitä vuosia, kun ajoin mielelläni yövuoroja, oli töitä tai ei. Ymmärsin miten pitkälle olen itse tullut henkisesti niistä ajoista. Silloin olin halunnutkin poistua hetkeksi arjesta, olla irrallaan siitä elämästä mitä muut viettivät ja vain katsoa sivusta ihmisten elämän myötä ja vastoinkäymisiä. Virkistyspäivät sijouttuivat sunnuntain ja torstain välille, ja elin jossain aivan eri maailmassa kuin nykyään. Maailma johon en haluaisi enää palata. Jokainen minuutti ensimmäistä kyytiä odottaessa muistutti minua siitä pohjattomasta yksinäisyydestä, jonka varsinkin minä koin yötyössäni.

Puoltatuntia myöhemmin, kun kone kilahti Roskapankin merkistä, aloin jo nauramaan ääneen, että tämäpä oli tyypillistä. Kaverukset vietiin Lauttasaareen ja onneksi radiosta soi Metallicaa, koska toinen asiakkaista oli kovin pettynyt minun Sepulturan puutteeseen.

Kello oli vasta jonkin verran yli yksitoista, kun sain kyytiini yön ainoan haasteellisen asiakkaan. Rautatienkadun tolpalla hoippuva, pitkin katua kävelevä mies koputti ikkunaan ja jäi odottomaan. En tiedä mikä tämän funktion tarkoitus on, mutta kurottaessani avaamaan pelkäänjän paikan oven, kaatui hän kyytiin. Jokin hotelli piti etsiä. Hölmönä mietin hetken, että kannattaako tällaista lähteä edes ajamaan asiakkaan kannalta, kun keskustahan on täynnä hotelleita. Mutta se ei näyttänyt häntä huolettavan. Luottelin hotellien nimiä ja hän päätyi valitsemaan Cumuluksen Hakaniemestä. Perille päästyessä hänellä oli kuitenkin haasteita löytää minulle rahaa kyydin maksamiseen. En viitsinyt kysyä, että millä hän hotellin meinaa maksaa, jos ei löydy reilua kolmeatoista euroa. Kolikko kerrallaan sain kuitenkin summan ja toivotin illan jatkot. Saiko hän huoneen siitä hotellista, saati mistään muustakaan, johtuen humalansa tilasta taikka siitä, että käynnissä oli päivän mittaiset festivaalit, en tuskin saa koskaan tietää.

 Tämän välikohtauksen jälkeen huohahdin helpotuksesta, kun sain käydä kauniissa lähipitäjässä ja tappaa pitkää työvuoroa kohtuullisella korvauksella. Ajaessani takaisin Helsinkiin seurasin mielenkiinnolla Kalasataman tapahtumia datapäätteeltä. Milloin poliisi päästi ajamaan alueelle, milloin ei. Ilmeisesti 47 000 ihmisen purkaminen ei ollutkaan aivan loppuun asti suuniteltu.

Ilta rullasi menojaan ja olin tyytyväinen kertyneeseen saldoon. Yritin juoda kahvia aina kun se oli mahdollista, mutta se ei tuntunut piristävän minua. Kiireiset yövuorot tuleekin vetää pienessä kofeiiniöveripsykooseissa. Aamunsarastaessa ei voi olla enää varma onko ajanut yhden yön vai peräti kolme päivää putkeen, vaikka aikaa olisi kulunut korkeintaan se kymmenen tuntia. Yksi asia jäi mietityttämään, kuten niin usein joku jää yövuoroista, koska ihmisyys tuntuu näkyvän raadollisimmillaan yön pimeydessä taksin takapenkillä.

Kahden jälkeen yöllä Sörnäisistä tuli laskuhumalainen keski-ikäinen mies kyytiin. Hän kysyi, että uskaltaisinko ajaa keskustaan. Ihmettelin, että miksikäs en uskaltaisi. Sitten hän sanoi, että typylöitä voisi mennä etsimään. Kierettyämme hetken aikaan, aloin ymmärtämään minkälaisesta seuranhausta oli kyse. Sellainen seura löytyikin lähes välittömästi. Koko loppumatkan pohdin, että onko tässä jotain sellasta väärää mihin minun pitäisi puuttua vai ei. Vaikka mies tuntui olevan hyväkäytöksinen ja rehti, ja seuralainen hyväntuulinen, koin olevani jonkin tyyppinen väline rakenteeliseen väkivaltaan. En ole varautunut tällaiseen tilanteeseen. En tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla siitä ja saati onko se minun paikkani ottaa kantaa. Niin kauan kun en näe suoraa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, olen vain ohjannut autoa, tarkkaillen ihmisiä.

Vuosia sitten jo pohdin useinkin varsinkin keski-ikäisten miesten seuranhakua Helsingin yöelämässä. Mikä se pohjaton yksinäisyys, sielun tyhjyys on, kun naisen saamisesta pikkutunneilla tulee lähes pakkomielle. Yksin kotiin menosta tuleekin haaste, koska siellä pitää ilmeisemmin kohdata, jos ei vaimoa niin vähintään oma itsensä. Suomalaisen miehen heikko itsetunto, joka vaatii täyttyäkseen naisen, jotta mies voi hetken saada vallan tunteensa.

Järvenpään kiertueen jälkeen päätin, etten enää aja keskustaan, vaan jään odottamaan aamuherääjien liikkeitä. Käytyäni pariin otteeseen lentokentällä ajoin auton talliin ja kävelin auringon nousussa kotiin, jossa kämppikseni keittelikin kahvia ja oli lähdössä töihin.